Myönnän, että tuli vähän liikaa luvattua, kun lupasin yrittää kirjoittaa kerran viikossa. Jopa kerran kuussa näyttää kohta olevan liikaa.

    No, tähän vähän selityksiä. Pieni lapsenlapseni joutui  sairaalaan moneksi viikoksi ja hänen luokseen täytyi tietysti lähteä. Seuraavaksi iäkäs isäni joutui sairaalaan ja iäkkäästä äidistäni piti sillä aikaa huolehtia. Tällaiset asiat vievät itseltäkin voimat ja kun on lisäksi oma työ ja oman kodin hoito. Eipä kyllä ole päivääkään mennyt, etten tätä kirjoittamista olisi ajatellut, mutta aika ja voimat eivät vain yksinkertaisesti ole riittäneet.

    Monta iltaa on mennyt, etten ole koko tietokonetta avannut ollenkaan. Vaikka voimani ovat olleet vähissä, niin onneksi se suru ja ahdistus, jonka koen itselläni monia, monia vuosia olleen ja joista olen päässyt eroon vasta viimeisen vuoden aikana, eivät ole palanneet. Voisin kuvailla, että "pääni on pysynyt valoisana".

    Tuosta vanhempien hoidosta haluaisinkin tässä kertoa ja samalla varoittaa teitä muita. Varoittaa siksi, että ette uuvuttaisi itseänne heidän hoitamisessaan ja auttamisessaan, niin kuin minä tein. Sitä auttamista jaksoin yli 20 vuotta. Kun tänä aikana sain nämä syöpäni ja kun en heille mitään siitä halunnut kertoa, niin heti kun vain vähänkin olin leikkauksista parantunut, niin ei muuta kuin siivoamaan ja auttamaan.

    Ja, kun tällaisen auttamisen ja siivoamisen itsellesi työksesi otat, niin sen jälkeen vanhemmat tukeutuvat vain sinuun, aivan kuin muita sisaria ei olisi olemassakaan. Voi, voi, kuinka monta kertaa viimeisien siivousvuosien aikana ajattelin, että " kuinka kauan minä kestän, kuinka kauan minä jaksan"?! Miten siinä sitten heille selität, että voimani ovat lopussa. En jaksa enää!

    No, minut tästä kierteestä "pelasti" kaikenlaiset kivut ja säryt. Välillä oli selkä kipeä ja välillä jalka ja vielä lopuksi tämä viimeinen syöpä. Näiden "ansiosta" olen nyt ollut siivoamatta kaksi vuotta. Ja tällä hetkellä, vaikka pystyisinkin, niin en ole sitä työtä itselleni takaisin ottanut. Koetan myös ja vain,  tyynnyttää mieleeni nousevan huonon omantunnon tästä "lakostani".

    Työterveyslääkärini on kaiken ylimääräisen työn minulta kieltänytkin. Hän on hyvin painokkaasti sanonut, että "jokaisen pitää elää omaa elämäänsä"! Ei kukaan sitä jaksa, että tekee töitä arjet ja pyhät ja vielä kaikki lomansakin. Ja kantaa kaikki huolet ja murheet harteillaan. Niin omat kuin muiden.

    Uutta opettelua tämä on ollut minulle. Oikein pitää itseään muistuttaa, että ei tarvi kotona tehdä kovalla kiireellä ja kellon kanssa kilpaa, niin kuin tein aiemmin.  Ei ihme, että stressi iski ja sen seurauksena syöpäni. Ja, jos stressiä olet kerännyt, voisi sanoa, että kymmeniä vuosia, niin ei se aivan heti mihinkään katoa. Taas kerran kuitenkin kiitän siitä, kuinka suuren avun olen saanut näistä syömistäni pillereistä. On kuin aurinko paistaisi sisälläni! Enpä uskalla edes ajatella, mikä olisi tilanteeni ja oloni ilman niitä.

    Kesällä tapasin tutun rouvan ja hän kertoi olleensa vastaavassa tilanteessa, kuin minä eli tässä siivoamis- ja hoivakierteessä. En yhtään ihmetellyt, kun hän kertoi, että oli saanut syövän. Ja kaiken lisäksi haukut päälle, kun ei ollut enää voimia auttaa ja siivota!

    Toivonkin, että tämä kirjoitukseni olisi varoittavana esimerkkinä teille muille ja keksisitte jonkun ratkaisun vanhempienne hoitoon, ennen kuin teiltä voimat loppuu ja sairaus saa vallan.

    Terveisin Aliisa