Ensimmäisen kerran sairastuin syöpään siis jo yli kymmenen vuotta sitten. Se ei ollut minulle oikeastaan mikään yllätys. Hyvä ystävättäreni oli sairastunut syöpään muutamaa vuotta aikaisemmin. Olimme paljon tekemisissä ja pari kertaa hänen läsnäollessaan tunsin vahvasti, että minä vielä saan syövän. Sitä tunnetta on vaikea kuvata. Se oli kuin jokin "värähtely ilmassa". Siksi en yhtään hämmästynyt, kun syöpädiagnoosin  sain.

    Elämäni oli jo siinä vaiheessa niin "jumissa", että en edes pystynyt itkemään. Tuntuu kuin minulla ei tunteita olisi ollutkaan. On aika ahdistavaa, kun ei pysty itkemään. Joku sanoi, että on tunnelukko päällä. Sitä se varmaan olikin. Se on kauhea olotila ja kun sitä jatkuu vuosia, niin se vain entisestään pahentaa elämää ja oloa. Siksi tapaankin sanoa, että olkaa onnellisia, kun pystytte itkemään ja niin kauan kun pystytte itkemään.

    Syöpäni leikattiin ja sain siihen sädehoitoa 28 kertaa. Aamulla vain hoitoon ja sen jälkeen töihin. Minulle suositeltiin/ehdotettiin/määrättiin sytohoitoja varmuuden vuoksi. Jo siinä vaiheessa kieltäydyin sytohoidoista ja niin olen tehnyt joka kerta, kun syöpäni on uusinut.

    Miksikö kieltäydyin sytostaattihoidoista? Se ei varmaankaan liene kovin tavallista. Eihän syövästä voi selvitä ilman sytoja! Voisin kuvailla sitä vain omaksi tunteeksi. Olen elämässäni pyrkinyt kaikissa ratkaisuissani kuuntelemaan itseäni, miltä minusta tuntuu, mitä "sydämeni sanoo"! Niin tein tässäkin vaikeassa asiassa. Ajattelin, että jos sydämeni sanoo, että EI, niin olisiko hoito silloin minun parhaakseni. Voisiko se silloin minut parantaa? Mielestäni täytyy asiaan/hoitoon uskoa ja luottaa, jos siitä jotain apua voi saada.

    Olen näiden vuosien aikana joskus miettinyt, että olenkohan ainoa ihminen tällä maapallolla, joka sytoista on uskaltanut kieltäytyä!? Olisikin nyt  hyvin mielenkiintoista kuulla mietteitänne ja jos löytyisi vielä samanlainen "uskalikko". No, toisaalta, ei tässä todellakaan ole kysymys mistään uskaltamisesta.

    Viimeisen vuoden aikana olen lukenut paljon syövän keskustelupalstaa. Siellä monet kertoo ja kuvailee sitä "sytoelämää". Se on välillä aika järkyttävää luettavaa. Itse kyllä ihmettelen, että kuinka ihmisen elimistö voi sitä kestää. Kyllä siinä elimistön vastustuskyky on lujilla. Kukaan ei uskalla käyttää mitään lisäravinteita, koska lääkäri kieltää. (No, tästä aiheesta joku toinen kerta.)

    Tästä ystävättärestäni vielä. Hän sai syövän vielä toiseenkin rintaan. Kävi kuukausia raskaissa hoidoissa, mutta mikään ei auttanut vaan hän kuoli. Siitä on jo useita vuosia. Tämä kuitenkin vahvisti entistä enemmän omaa "uskoani" ja ajatustani, että sytoja en tule ottamaan.

    Onko siis ihme, että olen vielä elossa? No, joku voi sanoa, että onpahan syöpäsi uusinut. Ehkä ei olisi uusinut, jos olisin hoidot ottanut. Toisaalta.... Jossain vaiheessa minulla oli kolme hyvää ystävää ja veljeni, jotka kaikki sairastivat syöpää. Kaikki he kulkivat hoidoissa, voivat huonosti ja kärsivät ja kaikki he ovat tällä hetkellä jo haudassa.

    Onko siis sytohoidot ainoa vaihtoehto syövän hoidossa?

    Terveisin Aliisa